Maastoilua, irtohypytystä ja ratsuttajan käynti

Harmillisesti kuvamateriaalia ei ole maastoilusta, eikä irtohypytyksestä, vaikka molemmat suijui erinomaisen hienosti =)
Ensiksimainitusta ei kyennyt ottamaan edes sitä tyypillistä "Tässä hevoseni korvat maastoilevat..." kuvaa, koska koko retken ajan satoi aivan kaatamalla! Oltiin Iidan ja Dodon kanssa liikenteessä ja hauska lenkki oli silti, vaikka vettä niskaan saatiinkin.
Dodo on ihan luottoseuralainen tuollaiselle nuorelle kuin Maiju. Pystyttiin laukkkaamaan ihana pitkä hiekkatie ylämäkeen, kun Dodo laukkasi turvanmitan edellä, mutta kuitenkin vierellä, niin toimi hienosti vetoapuna Maijulle.
Pelottavin asia lenkillä oli naapurin lehmät laitumella, ja nekin vasta paluumatkalla, kun jo toistamiseen siis oltiin niitä ohittamassa! Mennessä päästiin Dodon rinnalla suht' pienellä puhistelulla ja tuijottelulla ohi niistä. Sen sijaan paluumatkalla oltaisiin varmaan vieläkin tuijottamassa näitä mystisiä ammuvia otuksia, jos se Maijusta olisi kiinni... Muuten olisin voinut jäädäkin siihen kaikessa rauhassa ihastelemaan lehmiä, mutta tuo kaatosade ei varsinaisesti houkutellut, joten otettiin taas Dodo apuun, ja  vetoavulla sitten päästiin tanssahtelemaan vaarallisen laitumen ohitse...
Laitetaan nyt tunnelmanluojaksi aiemmin kesällä Brobyssa kuvattu maastoiluvideo "Kavionkopsetta..."

Erinomaisen tyytyväinen olen tähän irtohypytyssessioon! Pääädyin siihen vieläpä ihan ex tempore, vaikka olin suunnitellut pitäväni Maiulla vapaan, mutta kun sitten sopivasti ei kentällä ollut ketään, niin ajattelin kokeilla. Odotuksethan ei järin korkealla olleet, irtojuoksutus kun on yleensä tuon kanssa ollut aika voimainkoetus itselle. Maisuli kun ei voi käsittää, miksi ihmeessä mä huidon sitä raipalla, vaikka se vaan haluais tulla luo hakemaan vähän herkkuja ja rapsutuksia?!?
Rakensin ihan simppelin kujan tolpista ja puomeista ja laitoin yhden pienen kavaletin ylitettäväksi. Koska olin yksin hommaan ryhtymässä, niin piti keksiä, miten saan Maiun menemään kujaan ilman, että juoksen itselleni sydänkohtauksen... Otin siis herkkuvadillisen, jonka vein kujan loppupäähän, ja sitten vaan piiskan kanssa itse väliin, ettei Maiu päässyt vadille väärä kautta.
Se on kyllä äärettömän fiksu -ja ahne- hevonen!! Jo parin turhan vadillesyöksyn jälkeen, kun ajoin sen raipan avulla pois, oikeaan suuntaan, se tajusi, että kujan toisesta päästä tulemalla, ja koikkelehtimalla tuon kavaletin yli, niin pääsee käsiksi herkkuihin.
Tajuttuaan jutun juonen, se juoksentelikin likimain itsekseen kenttää ympäri ja kujalle =))) Ja jatkoi, vaikka söi vadin tyhjäksi!!
Hyppytyylistä tässä ei nyt vielä tarvitse puhua yhtään mitään; sanotaan nyt vaan, että kyllä se välillä muisti ottaa kaikki 4 jalkaansakin mukaan kavaletin yli.... Mutta siitä se lähtee =)

Tänään oli taas Stinan ratsastuksen vuoro. Ainakin kehitystä tapahtuu, sillä tällä kertaa oli oikea kierros parempi kuin vasen! Varsinkin, kun ttekivät ympyrän pienentämis ja suurentamisharjoitusta, niin näkyi hyvin, miten paljon hankalampi se oli Maijulle vasemmassa kierroksessa. Varsinkin suurentamisvaiheessa oli vaikeuksia saada ravin tahti säilymään. Oikeassa kierroksessa kantoi itsensä jo oikein hienosti tasapainossa.
Jopa laukka vaikutti pyörivän tänään oikealle paremmin.

Hikihän pikku puttetammalle tuli hommissa, joten pääsi suihkun kautta takaisin laitumelle. Maiju on uudella lohkolla, ison ruunalauman vieressä, ja näin aidan läpi tulevat toimeen ihan hienosti poikien kanssa.

Koirat sai hengailla taas muutaman tunnin tallilla, ja Myrtti avusti kovasti Maijun alku- ja loppukäyntien kanssa kantamalla mun kouluraippaa. Myrtti von Ymmyrkäisellä on joku fiksaatio noihin raippoihin, joissa on tuo nahkaläpyskä päässä! Se jaksaa jahdata raippaa vaikka miten kauan =D Tänään se sitten onnistui nappaamaan raipan mun kädestä ja vetokilpailun päätteeksi vielä sai koko saaliin itselleen. Sitä sitten ylpeänä kanniskeli pitkin kenttää, ja kävi lopuksi ystävällisesti vielä pesemässä sen vesilätäkössä... Sieltä sain sen vihdoin pelastettua takaisin itselleni...

"Tää on mun ny, mistäs sulle saatais..."

On se...

.....HIENO! Siis okei, kauneus on katsojan silmässä, ja saatan jopa olla ihan hiukan subjektiivinen mielipiteissäni, mutta minkäs teet, mun silmää tää tamma vaan miellyttää ääreest paljon =)))

Tästä päästäänkin siihen mielenkiintoiseen kysymykseen, että saako omaa hevostaan kehua?! Siis muille? Vai katsotaanko se epäkohteliaaksi leuhkimiseksi? Pitäisikö vaan aina vaatimattomasti alta kulmain todeta, että "Mikälie puutarhajyrsin..."?
Noh, ennenkuin joku tulee sanomaan minulle päin naamaa, että lopeta se kehuminen, niin aion kyllä jatkossakin siihen sortua! Hmmm, ja ehkä siltikin, vaikka joku nyt tuliskin sanomaan...

Sattuipa sitten eilen vielä niin sopivasti, että Iida oli samaan aikaan tallilla hienon kameransa kanssa, kun Stina tuli ratsastamaan Maiua, joten saatiin kerrankin kunnollisia kuvia, eikä kännykällä räiskittyä satunnaisotoksia... =)))
Maiu oli  tällä kertaa jälleen parempi kuin aiemmin. Pysyi tasaisemmin tuntumalla ja kantoi itseään huomattavasti paremmin, eikä tehnyt etupainoiseksi syöksyjä juuri lainkaan. Myöskin ravi säilyi enimmäkseen puhtaana, ja tahtirikot Stina sai korjattua useimmiten pelkällä raipan kosketuksella. Laukkakin pyöri tällä kertaa ihan ok, varsinkin oikealle, jonka Stina otti ensin. Lopuksi Maiu hiukan väsähti, eikä jaksanut toiseen suuntaan kantaa itseään enää niin hyvin.
Kaikin puolin olen taas kyllä hyvin tyytyväinen tuloksiin, ja entistä vahvemmin uskon siihen,, että kannattaa käyttää alusta asti apuna ammattilaista, jos omat taidot ei riitä. Ja minullla ne ei todentotta riitä...

Ja vielä yksi...

Oli niin pitkä tuo kirjoitustauko, että otetaan nyt vahinko takaisin, eli yksi pikku postaus vielä tälle illalle. Mutta en malta olla tätä laittamatikaan, kun Maisuli oli tänään ihan uskomaton...!

Sillä oli eilen vapaapäivä, mutta minkäänlaista pölhöenergiaa se ei juuri koskaan kerää. Ei nytkään. Ratsastin kentällä puolisen tuntia ja hämmästelin, kuinka erilaiselta se tuntui, kuin edellisen kerran kentällä mennessäni. Ratsutus on tuottanut tulosta, ja suoraan kulkeminen ja puhtaan ravin säilyttäminen oli nyt huomattavasti helpompaa. Mitään ihmeellistä ei siis ratsastessa tapahtunut, vaan vasta sen jälkeen tallissa, kun hoidon Maijua pois.

Laitoin Maisun käytävälle niinkuin yleensäkin ja otin suitset pois ja pistin riimun tilalle. Tässä vaiheessa se alkoi hinkuttaa ryntäitään vieressä olevan karsinan puolioveen, ja ajattelin sitten, että antaa toisen nyt rapsutella itseään, kun on ihan kiltisti siinä.
Laitoin sille vaan eteen narut kiinni toisiinsa, jos vaikka keksisi yht'äkkiä poistua paikalta, niinkuin silllä noin yleensä on tapana. Sitä ei todellakaan ole voinut pitää irti kuin juuri sen hetken, kun vaihtaa päävehkeitä.

Mutta nyt se seisoi siinä paikoillaan kaikessa rauhassa, välillä vähän puuhastellen narujen, tai karsinan oven kanssa. Toin sille sitten vähän heinää eteen lattialle, ja niitä se alkoikin siinä kaikessa rauhassa syödä.
Jo tämä riittäisi mulle oooh ja aaaah elämykseksi tämän hevosen kanssa, MUTTA tän lisäksi samaan aikaan, kun Maisuli vietti siestaa käytävällä, niin toisessa päässä tallia pari remppamiestä purki tallin seinää, josta luonnollisestikin lähti aikamoinen meteli ja melske, varsinkin, kun välillä apuna käytettiin moottorisahaa!!

Ja mitä tekee Maiju?? No ei yhtään mitään! Syö heiniään, irti seisten, samalla kun pyyhin siitä hikiä sienellä ja suihkutin siihen Porcivetia. Myöskin kaksi asiaa, jotka on voinut tehdä vain visusti kytkettynä =)
Tokikaan  tämän asian ei pitäis tulla niiiin isona yllätyksenä mulle, onhan Maisu kuitenkin Suomenhevonen =))))

Olihan se pakko kuvata vähän videotakin kun toinen oli niin hienosti =)

https://m.youtube.com/my_videos

Elämäni Hevonen. Voiko niitä sittenkin olla useampi??

Tätä asiaa olen nyt joutunut pohtimaan jo aika monta kertaa...
Olga Hilja Erkin äiti oli Elämäni Hevonennro 1. Ja oikeastaan sitä ei voi edes verrata mihinkään muuhun, se tulee varmasti aina tuon vakanssinsa pitämään.

Olga Hilja Kanerva Kaunokki <3

Se toimii yhä esikuvana sille, millainen hevosen mun mielestä täytyy olla, jotta sitä millään muotoa voi kutsua Elämäni Hevoseksi. Se oli viisas (viisain..), se ei pelännyt yhtään mitään ikinä. Tämä seikka oli minulle niin hämmentävä, että eräänkin kerran ratsastin itse Olgan metrin syvyiseen lunta täynnä olevaan ojaan, jonne sitten humpsahdettiin vatsaa myöden jumiin, ihan vaan koska vastaan tuli traktori, ja olin varma, että kyllä meidän täytyy päästä sitä väistämään kauemmas. Siellä ojassa sitten kökötettiiin ja Olga vilkuili minua sillä ilmeellä, että hohhoijaa taas tätä hölmöä ihmistä...

Tove ja luottoratsu maastossa

Olga oli kaikista luotettavin, sen selkään pystyi laittamaan ihan kenet vaan ja milloin vaan. Pari ystävääni harrasti satunnaista ratsastusta, juurikin Olgalla. Pystyttiin lähtemään suorilta maastoon ja menemään siellä reipasta laukkaakin ilman mitään ongelmia.
Työmoraaliltaan Olga HIlja oli uskomaton. Sen kanssa oli turhaa yrittää mennä vain pikasta maastolenkkiä, koska jos lenkki sen mielestä oli liian lyhyt, niin se vain yksinkertaisesti kääntyi jollekin metsäpolulle ja jatkoi lenkkiä. Tottakai sen olisin sieltä voinut väkisin kääntää kotiin, mutta miksipä olisin niin tehnyt. Hänhän vain kertoi, että ei olla vielä liikunnoitu tarpeeksi =)
Ja nämä kaikki ominaisuudet Olga Hilja siirsi jokaiselle varsalleen. Se oli myös erinomainen äitihevonen, ja sen varsojen kanssa kaikki asiat sujui helposti ja ilman sen suurempia kommervenkkeja.

Äiti ja poika

Juuri siksi saatoin olla jo ihan alusta asti varma, että Erkistä tulee Maailman Fiksuin suomenhevonen. Ja niinhän siitä tuli. Johtuiko se siitä, että uskoin niin, vai mistä, who knows... Olen sitä mieltä, että hevosista tulee juuri sellaisia, millaisiksi ihminen ne tekee. Ja tähän tietenkin on suurena apuna se, jos jo valmiiksi uskoo onnistuvansa täydellisesti =) <3

Erkki 2h

Erkki 2v

Tästä päästäänkin siihen varsinaiseen otsikon kysymykseen. Olga oli kaiken esikuva, Erkistä tuli ehdoton Elämäni Hevonen. Mutta kohtalo päätti toisin ja menetin sen aivan liian pian.

Voiko olla mahdollista, että nyt minulla on taas käsissäni Elämäni Hevonen...?
Maiju on luotettava, kiltti, rehellinen ja työteliäs. Sillä on kultainen luonne ja se on kaunis kuin karamelli. Ja sen lisäksi rakastan sitä ihan hirvittävän paljon.
Mistä seikasta luonnolllisestikin kärsin huonoa omaatuntoa, koska onko minulla jo oikeus rakastaa uutta hevosta, kun Erkin kuolemasta on niin vähän aikaa? Ilkeät kielethän toki ovat puhuneet, että olen korvannut Erkin uudella hevosella...
Sekin totta osin. Onhan Maiju tullut Erkin tilalle. Vähän nopeampaan tahtiin kuin mihin yleensä on kai totuttu... Mutta olen elämäni aikana oppinut sen karun tosiasian, että hevoset ei vaan kertakaikkiaan elä yhtä kauan kuin me, joten kun hevosihminen sielultani ja sydämeltäni olen, niin tottahan minulla ehtii olla lukuisia hevosia elämäni aikana.
Eikä niistä kaikista ole tullut Elämäni Hevosia, ei todellakaan...

Siksipä tunnistan merkit, kun nyt minulla sellainen taas on.
Aionko sitten tästä potea huonoa omaatuntoa? Kyllä, sitäkin olen potenut.
Aionko rakastaa Maisulia vähemmän, koska se joissain piiireissä on tuomittava teko hankkia uusi hevonen suruajalla? En.
Korvaako Maiju Erkin tai Olga Hiljan, häpäiseekö se niiden muiston, jos osoittautuu samanmoiseksi helmeksi kuin ne olivat? Ei.

Voiko ihmisellä siis olla useampi Elämäni Hevonen? Minun nähdäkseni kyllä voi.

Hei mä tein sen!!

Ratsastin Maijulla ilman satulaa =)))))

Todistusaineistoa...

Tämänhän nyt ei varsinaisesti pitäis olla mikään hihkumisen arvoinen suoritus, mutta kyyyyllä vain, kyllä se tässä tapauksessa on.
Viimeksi kun kokeilin kiivetä sinne ilman satulaa, päädyin maistelemaan maneesin hiekkaa... Tosin se ei millään tavoin ollut hevosesta johtuvaa. Minkäs tamma-poloinen sille mahtaa, että ratsastajalla on maailman surkein tasapaino, jonka suistamiseen riittää jo pienikin sivuaskel...
Ja okei, myönnettäköön, että Maisulla ei kovin montaa kertaa oltu silloin vielä ratsastettu, eli ehkei olisi kannattanut edes lähteä leikkimään.

Mutta nyt siis juoksutuksen jälkeen totesin, että ehkä on korkea aika yrittää uudelleen, kun hevonen oli sopivasti puoliunessa helteisenä päivänä. Tietenkin valitsin tähän kokeiluun hetken, kun ketään muuta ei ollut tallilla, eikä edes toviin tulossa, kun kaikki kynnelle kykenevät oli Hangossa Sea Horse Weekissa. Mulla työt esti sen lystin, joten olihan se keksittävä korvaavaa lohduketta...

Ja kaikkihan sujui erinomaisen hienosti ja rauhallisesti, eikä saatu minkäänlaista draamaa aikaiseksi mistään. Mii veri häpi =)
Varsinkin, kun hevosellani on ihana leveä ja pehmeä selkä. Haaveilen jo maastolenkeistä ilman satulaa.

Ennen tätä urheilusuoritusta olin siis juoksuttanut Maijun liinassa, ja tulin huomanneeksi sellaisen seikan, että sehän on oppinut kulkemaan liinassa! Ympyrä pysyi jokseenkin pyöreänä ja riittävän suurena, ja äänikomennotkin meni perille ilman sen suurempaa jumppaamista liinan pitäjältä.
Käynnistä sentään onnistuin saamaan videomateriaalia, ravaavaa hevosta oli vähän liian hankalaa sihdata kameraan ja samalla pidellä liinaa, ja huolehtia, että ravi jatkuu...

https://m.youtube.com/watch?v=0hAIgl53jw8

Selkä toimii

Ilman selkää

Selkä toimii

Maijusta näkee kuvissa hyvin tuon eron, milloin se liikkuu oikein, ja milloin se on tipahtanut etupainoiseksi ja jättää takajalat raahaamaan perässä. Odotan kylllä suurella mielenkiinnolla, minkä näköinen kaunokainen Maisulista vielä kuoriutuukaan, kunhan saadaan lihaksisto kuntoon ja se on kasvanut kasvunsa loppuun! Aikamoinen aarre hän kyllä on... <3