Aina ei elämässä käy niinkuin on suunnitellut, mutta sitten muutetaan suunnitelmia..

Aloitan tämän blogin kertomalla hiukan siitä, kuka on Pikku-Maiju, tarinan tuleva päätähti. Minä se siis en ole... =)

Päädyin aloittamaan blogin, koska haluan pitää tallessa ja järjestyksessä kaikki tulevan hevoseni edistysaskeleet, saavutukset ja takapakit sen taipaleella aloittelevasta ravihevosesta ratsuksi. 

Ja tuo hevonen on suomenhevostamma Pikku-Maiju, 4wee.

Menetin elämäni hevosen, oman kasvattini Erkki Ilmarin, vain 7 vuotiaana ähkyyn aivan vähän aikaa sitten. Meillä oli suuret toiveet ja suunnitelmat sen tulevaisuuden varalle, mutta tuo kaikki muuttui silmänräpäyksessä. Kokemus opetti ennenkaikkea sen, että on elettävä juuri siinä hetkessä, täysillä. Tottakai tulen suremaan Erkin menetystä vielä pitkään, mutta karu tosiasia on, että henkiin se ei herää, vaikka mitä tekisin. Toki olin ajatellut tämän hetken olevan edessä vasta paljon paljon myöhemmin, mutta näin kävi tällä kertaa...

Tästä syystä päätin tarttua härkää sarvista ja hankkia uuden hevosen saman tien.

En ole koskaan aiemmin etsinyt itselleni tarkoituksella hevosta, joten homma ei ollut ihan helppo. En oikein tiennyt mitä etsiä ja mistä. Hetken (ihan minimaalisen lyhyen hetken...) mietin, josko vaihtaisin rotua ja hankkisinkin jonkun idän ihmeen. Mutta ei, kyllä sen on oltava Suomenhevonen. Avoimin mielin yritin selailla myynti-ilmoituksia, ja vaikka olin jollain tapaa ajatellut, etten mitenkään voisi enää ottaa ruunikkoa, koska se muistuttaisi liikaa Erkistä, niin huomasin kuitenkin, että aika haluttomasti pikakelauksella ohitin kaikki muun väriset. Kyllä se vaan niin on, että hevosen täytyy miellyttää silmää ja siinä täytyy heti olla "se jokin" tai ilmoitusta oli turha edes lukea loppuun.

Tässähän oli sitten jo kaksi kriteeriä valintaan: Sen pitää olla suokki ja siinä pitää olla sitä jotain... Kolmas kriteeri muodostui aikalailla itsestään mielen perukoilla; kyllä sen täytyy olla nuori, että pääsen rakentamaan yhteistyön alusta asti ja toivonmukaan onnistun yhtä hyvin kuin Erkin kanssa.

Kolme aika yleispätevää kriteeriä, mutta silti ei oikein mikään tuntunut edes sellaiselta, että tekisi mieli mennä katsomaan. Laitoin sitten oman ilmoituksen yhteen noista facebookin markkinaryhmistä, ja kuinka ollakaan, kaikki loksahti kohdilleen ensimmäisen tarjotun hevosen kohdalla! Kävin katsomassa Pikku-Maijun kuvat sukupostista, ja siellä oleva 1,5 vuotta vanha kuva oli se, mistä näkyi Se Jokin ja tunne senkuin vahvistui puhuttuani omistajan kanssa. Ostopäätös oli tehty, vaikken ollut edes nähnyt koko hevosta. =)

Kaikkihan ei tietenkään voi olla täydellistä, joten tässäkin löytyy se miinuspuoli ja se on välimatka. Hevonen asuu Oulun perukoilla. Tästäkin syystä ostopäätös oli tehtävä oikeastaan pakostakin etänä, koska ajattelin, että jos sinne asti lähdetään, niin kopin kanssa se on mentävä... Mutta eihän sitä malttanut odottaa tapaamista siihen asti, että tallipaikka vapautuu, joten lähdettiin sitten Niinan kanssa tekemään ex tempore pikavisiitti Ouluun! Yöjunalla sinne, ja iltapäivävuorolla takaisin päin. 

Ja niinhän se oli, että minun hevonenhan se siellä oli vastassa <3

Se on juuri riittävästi omannäköisensä, että ei muistuta Erkkiä, mutta kuitenkin ilmeessä on paljon samaa kuin Erkin emässä Olga Hiljassa.

Käytiin tekemässä pieni (8km eli ei nyt oikeastaan ratsutädin mittakaavassa mikään ihan pieni...) ajolenkki, joka sujui ihan hyvin. Hiukan piti vääntelehtiä sivusuunnassa, kun joku oli käynyt auraamassa lumet hämmentäviksi kasoiksi ja ulkotulikin oli yhteen penkkaan jemmattu, mutta sanoisin, että ihan hyvä ajettava Pikku-Maiju on ja iso plussa hyvin toimivista jarruista.
Tässä se taas nähdään, että hevosen peruskuntokin on kovin suhteellinen käsite...  Edettiin hölkällä koko lenkki, koska oli jokseenkin kamala tilsakeli, mutta kun palattiin talliin, ei hevonen ollut yhtään hikinen, saati hengästynyt! Ratsutäti asiasta hyvin ihmeissään, ravitäti totesi, että olisi hyvin huolissaan, jos moisen hölkkäilyn jälkeen hevonen huohottaisi....
Ja minä kun aina luulin, että Erkilläkin oli hyvä kunto =D

Nyt sitten alkaa ne kituviikot, kun joudun odottelemaan tyttelin kotiuttamista. Tallipaikka onneksi vapautuukin hieman aiemmin kuin alunperin piti, joten odotusaika lyheni sentään viikolla. Onneksi on ystäviä, joiden mielestä on ihan käypä tapa juhlia Uutta Vuotta roadtripillä, joten starttaamme Trissen ja Niinan kanssa kohti pohjoista uudenvuoden päivänä jokseenkin aamusta. Matkasta tulee varmasti hyvin mielenkiintoinen ja jos ei lievää stressiä sääoloista oteta mukaan, niin epäilenpä, että myös hulvattoman hauska... =D
Siitä lisää sitten tuonnempana. Nyt sitten vaan laskemaan päiviä!