Tiineysvuorokausia takana 200

Odottavan aika on pitkä, sanotaan... Vielä pidemmältä se tuntuu, kun ei itse näe eikä tunne lainkaan varsan liikkeitä vatsasta!! Moni muu ne kyllä on nähnyt ja tuntenut, joten ilmeisesti minulla on vaan huono silmä tässä asiassa. Tunnustan kyllä, että todellakaan en luota omiin silmiini, vaikka jotain liikettä näkisinkin, kun muistelen Olga Hiljan viimeistä tiineyttä, joka olikin jossain vaiheessa keskeytynyt ( ja tosin alkanut sitten uudelleenkin...) ihan huomaamatta, ja silti olevinaan näin varsan liiikkeitä vatsassa.
Mutta mahan muoto on kyllä muuttunut, ja luonnekin on niin tasaantunut, että uskon kyllä tiiineyden yhä jatkuvan. Aion kyllä seuraavan virusaborttirokotuksen kohdalla helmikuun toisella viikolla pyytää vielä yhtä ultraa, jotta saan varmuuden, että kaikki on kunnossa.
Toki siinäkin mitä ilmeisimmin on riskinsä, koska eläinlääkäri viimeksi ultratessaan oli aika nopea toimenpiteessä, koska kuulema ultrauskin on häiriötekijä sikiölle.
Tein sen suuren virheen, että liityin facebookin Varsat2018 ryhmään. No siellähän toki kaikkien ihanien tarinooiden ja kuvien sekaan mahtuu kertomuksia myös niistä huonosti päättyneistä tiineyksistä... Oppia ikä kaikki, toinen suosikkisanantani, niin tulihan siellä vastaan sellaisiakin ongelmia, joita en ollut tähän mennessä osannut edes kuvitella olevankaan....! Sikiö voi siis myös kuolla kohtuun ilman, että tamma luo sitä, jolloin suurella todennäköisyydellä joudutaan tammakin lopettamaan, jos varsaa ei kertakaikkiaan saada ulos kohdusta =((( Olen todentotta onnistunut olemaan siinä uskossa, että mikäli varsa jostain syystä kuolee kohtuun, niin kyllähän se sieltä ulos tulee =O
Mutta joo. Hulluksi ja hysteeriseksihän sitä tulee, mikäli näitä juttuja liikaa jää vatvomaan.
Eli täytyy yrittää vaan keskittyä siihen odottamiseen ja tamman pitämiseen mahdollisimman hyvinvoivana ja hyvässä kunnossa!
Olenkin Maijua liikuttanut nyt suht normaalisti, 3-5 kertaa viikossa. Välipäivätkin se tarhailee Lassen kanssa ja jonkun verran tarhassa liikuskeleevatkin, joten ihan seisomiseksi ei mene vapaapäivätkään.

Nakupelle

Nyt riitti likomäräksi hikoilevan karvakasan kuivattelu!
Tuli siis aika klipata Maiju.
Hirveän vaikea päättää klippausmallia, kun en ihan nakuksi halunnut vetää ilman maneesia. Kaulaan ja rintaankin halusin jättää lämmikettä, koska niitä taas vaikea peittää, jos tämä keli tästä sattuisi joskus muuttumaan talvisemmaksi.
Päädyin siis tällaiseen vapaalla kädellä vetäistyyn "highneck" tyyppiseen osaloimiklippaukseen.
Maiju on kyllä ihana klipattava, kun sitä ei juurikaan kiinnosta, mitä siinä ympärillä häärätään.
Käytiin testaamassa reipas ajolenkki ja tuntui jaksavan paremmin, kun ei tullut niin kovin kuuma.
Ja onhan se nyt ihanaa, kun lenkin jälkeen riittää 10min kuivattelu villaloimella ja sitten voikin jo heittää kuivan loimen niskaan.
Puhumatikaan siitä, miten ihanan tuntuinen ja värinen Maisuli on ilman karvoja <3

Joskus paistaa risukasaankin...

Uskaltaakohan tätä nyt oikein sanoa ääneenkään, mutta Maiju on nyt parisen viikkoa ollut terve.....!

Inhaloitava kortisonikuuri mitä ilmeisimmin auttoi keuhkoputkien ärsytykseen ja kun vielä samaan aikaan keli ihan hetkellisesti kuivui, niin oireet alkoivat vihdoin laantua.

Otin kokeiluun myös Mervuen Respiron yrttigeelin, jonka annan Maijulle aina ennen lenkkiä. Ja se tuntuu myös avaavan hengitysteitä tehokkaasti. Koska itsehän aina maistan läpi kaiken, mitä Maijulle syötä, niin tottahan piti täätä geeliäkin kokeilla.... Tuoksu on aivan ihana, ja tukkoinen nenä aukeaa varmasti. Mieleen tulee ihan lapsuudesta käytetty Vicks Vapo Rub! Mutta en kyllä söisi! Jessus että olikin pahaa... Mutta Maiju ottaa tuon ihan mielellään, joten arvatenkin sillä on kehittyneempi makuaisti kuin minulla...

Nyt on siis päästy tekemään taas suht' normaaleja lenkkejä. Vielä otetaan joulukuun alussa verikokeet, että nähdään onko veriarvot palautuneet jo normaaleiksi. Edellisessä testissä olivat jo selkeästi korjaantumaan päin. Myöskin on aika tehdä sitten taas tiineystarkastus (ihan vaan näiden lääkekuurien vuoksi) ja antaa ensimmäinen virusaborttirokotus.

Itse kyllä uskon, että on vielä pulla tiukasti uunissa, koska Maiju on hyvinkin neutraali vieraampiakin hevosia kohtaan. Ja edes tallin karjain nuori oripoika ei juurikaan jaksa pörhistelllä sille, mitä nyt hiukan ohimennen höristelee.

Ja paras mittari on tietenkin Lasse, jonka kanssa Maiju tarhaa. Jos kiima olisi tullakseen, niin kyllä Maiju jo olisi ahdistellut Lasse-poloisen nurkkaan, että teehän poika jotain...

Vielä on kuitenkin se suurin koitos edessä tuossa viikon päästä.

On jälleen aika Stockholm International Horse Shown, johon siis ollaan Niinan kanssa lähdössä kokonaiseksi viideksi päiväksi. Ja vaikka Erkin kuolemasta tulee nyt jo se kaksi vuotta, ja viimevuoden reissustakin selvittiin kunnialla ja hevonen oli hengissä kun palasin kotiin, niin kyllä tämä eittämättä on kamalin aika vuodesta... 

Etukäteisjärjestelyt on taas huolella suunniteltu ja Maijulle hankittu luotettava hoitaja matkan ajaksi, joten eipä tässä muuta voi kun yrittää rentoutua ja toivoa parasta.

Tänä vuonna mennään paikalle lentämällä. Piti punnita kumpi on itselle hankalampaa, laskeutua jälleen Arlandaan, vai pidentää reissua yhdellä päivällä, joka menisi laivamatkaan. 

Paluumatka tehdään taas laivalla, ihan vaan koska lisämaksut lentoyhtiöllä ylimääräisistä matkatavaroista (se expo....) nousisi niin pilviin...

Sairas hevonen

Tulipahan riemuittua liian aikaisin, että Maiju on vihdoin tervehtynyt....
Kelien muututtua jälleen lämpimän kosteiksi, on Maijun yskäkin palannut.
Mitä ilmeisimmin tuo lievä hinkukurkku tulee sitten aina vaikuttamaan niin, että hengitystiet reagoivat ilmastoon. Ja täällä meren äärellä Etelä-Suomessa kun asutaan, niin kunnon pakkastalvea tuskin on luvassa.
Arvatenkaan tämä vaiva ei ole edes tullut ilmi Maijun vielä asuessa pohjoisemmassa, jossa ilmasto sentään vielä  noudattaa normaaleja vuodenaikojen vaihteluita. Tai sitten tuo hinkukurkku on seurausta siitä toissatalvena sattuneesta tapaturmasta, jossa Maiju teki kaksoisvoltin kerien ja laskeutui selälteen maahan päästyään tallitytöltä irti ja juostuaan päin sähkötolppaa pystyssä pitävää teräsvaijeria. Tuollaisessa kovassa iskussa selkään saattaa tuo kurkunpäätä säätelevä hermo vaurioitua.
Niin tai näin, niin loppuelämän vaiva on kyseessä.
On siis vain vältettävä tartuntatauteja ja toivottava, että tännekin vihdoin saataisiin kunnon talvi lumen ja pakkasen kera. Helppo homma, eikö?!?

Onneksi tamma on pirteä ja reipas itsensä, ja tänään käytiinkin pitkästä aikaa valoisaan aikaan metsälenkillä. Seuraksi saatiin Kiideon-pappa, 24v. ja ystäväni Riikka, joka on vasta ihan tuore hevosharrastaja.
Onnistuimme kiertämään lenkin näkemättä ainoatakaan metsäneläintä, kun taas sillä välin oli tallin viereisellä pellolla jolkotellut mitä ilmeisimmin ihka oikea susihukkanen...!
Voiskohan joskus käydä tuuri edes siinä asiassa, että minäkin pääsisin näkemään oikean suden..

Terve hevonen!

Facebookissa on taas viimeaikoina kierrellyt hullunhauskoja tekstejä aiheesta "Kuinka järkevää on pitää hevosta..."

Niitä lukiessa kyllä naurattaa, mutta kun sitten menee tallille lääkitsemään ja hoivaamaan sitä omaa Puttea, mittaamaan kuumetta, rahjustelemaan pitkin raitteja käyntiä, kun ei yskivällä, räkäisellä hevosella muutakaan voi, selaa noita muutaman kuukauden aikana kerääntyneitä eläinlääkärilausuntoja ja laskupinoa, niin kyllä se meinaa itku siinä tirahtaa...

Mutta kas kummaa, kun sitten vihdoinkin, 12 viikon sairastelun jälkeen koittaa aika, kun lääkekuurit, hoiva, pakkaskelit ja kuivakausi, tai kenties vaan se aika, on tehneet tehtävänsä, ja hevonen vaikuttaa vihdoinkin TERVEELTÄ (!!!hurraaaa!!) niin kaikki menneiden viikkojen kurjuus haipuu mielestä ja noita facen juttuja voi lueskella taas hymy huulilla.
Miettien, kuinka ihanaa oikeasti on, kun on ihka oma hevonen. Suomenhevonen. <3

Samasta syystä tästä ei ole tänne blogiinkaan tullut mitään kirjoitettua. Aika ja ennenkaikkea energia ei vaan ole kertakaikkiaan riittänyt mihinkään muuhun kuin sen sairaan hevosen hoivaamiseen.

Onneksi on myös nuo pikkiriikkiset osuudet kimppahevosista Don Geronimo ja Pontius Pilate. Niiden kanssa on sitten päässyt nauttimaan myös niistä onnenhetkistä tässä syksyn mittaan. Viimeisimpänä Pontuksen upea voitto Lahden Jokimaalla, ihka ensimmäisessä lähdössään Suomessa ja Team Pilatuksen omistuksessa =)

Pontus Lahdessa 29.10.2017

Maijun kanssakin toki on puuhasteltu kaikkea pientä tässä syksyn aikana. Liikunta on voinut olla vain kävelyä, mutta paljon ollaan sitten sammoiltu metsissä, tai käyty pitkillä käyntilenkeillä kärryillä. Muuten Maiju viettää aikaansa tarhakaveri Lassen kassa. Nämä ovat kyllä niin kullanmuru-pariskunta <3 <3 <3

Varovaisen toiveikas uskallan olla, että nyt päästään vihdoinkin taas harrastamaan kunnolla. Tarkoitus olisi ihan ensimmäisenä tsekata taas perusasiat kuntoon ratsastuksen tiimoilta ja kadonnutta peruskuntoa on lähdettävä metsästämään, jotta Maijulla on sitten keväällä paikat siinä kunnossa, että voi jäädä hyvillä mielin mammalomalle.